Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan. Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan ruotsalaiset.
Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet, jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon ritarien joukossa.
Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio, missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.
UUDENVUODENVALVOJAISET.
Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin surmattaviksi.
Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies", pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.
Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen, ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.
Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita — niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy, niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.
Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä. Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat leveäpäisiä nuoliaan.
Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille, eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.