Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana, kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."
"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman", lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.
Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa. Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.
VERILÖYLY.
Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei ehdolla eikä millään.
Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella, käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.
Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi, vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos linnan portista.
Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi. Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui silloin torilla.
Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.
Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän, olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.