Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin pitkin askelin.
Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan akkunanloukkoon.
Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.
Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan. Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa, sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa. Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden puoltajat kokea kovia päiviä."
Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin. Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva, Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-, Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista. Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.
Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa lattialla, miten paraiten taisivat.
Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän ylöspäin askel askeleelta.
Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä. Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti teloitusmiekkojaan.
Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.