Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa, ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin kansa.
Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?
Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.
Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä, joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?
TUKHOLMAN LINNASSA.
Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä, porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.
"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."
Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä, jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko, "jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä… Mitenkä se nyt oli?"
Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin… Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä. "Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän. "Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on pyyhkinyt sormensa!"
Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari." Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne, rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä kannun pohjalle iltasoiton aikaan."