Tole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.
"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja kypärä päässä", jatkoi seppä kertomustaan. "Hänen käsivarttaan kiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta muihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo monta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan hohteensa. — Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas ei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten haamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle perintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein mahtavuudesta. — Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi voittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. — Tao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa mitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi, muuten emme voi tuolta paisteelta nukkua."
Tole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten taidokkaasti miekan toisensa jälkeen.
FYRISKENTÄN VILJA.
Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti talvet Lejressä sotatovereineen.
Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.
Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa
Bodvar Bjarke Norjasta.
Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin muutkin.
Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen, mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.
Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä isku kohtasi aina iskun.