Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"
Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää pyörittävät seinän pylväät."
"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen. "Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme, mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."
Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää, ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin, ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.
Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta, haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä. Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin hypyin.
Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä rautapaitaisia miehiä.
Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.
"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."
Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa, ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat", huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän, keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä olisi nostanut äidin pojan satulaan.
Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät, ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.