Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille, veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.
Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään, mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista, jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se merkitsi.
Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman, mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat auran ja miekan rautaa.
Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin
Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.
IV.
INGJALD ILKEÄMIELINEN.
Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia, helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan uinailemassa simasarvien ääressä.
Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan, kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.
Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan, ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.
Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.