Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö. Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet, ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin sinnekkään.
Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon, katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"
"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf, sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli, oli parasta joka suhteessa.
Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai minä?"
Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli heikompi ja sai selkäänsä.
Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.
Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan metsästäjän taidolla.
"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta suoniisi!"
Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut, mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.
Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden halki maanvieremä surmannut.