Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät. Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea. Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä keskenkasvuinen, hinterä poika.
"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien, sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin? Tule heittämään arpaa kanssamme!"
Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi, jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"
Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".
Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.
Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se merkitsi, että hän oli voittanut.
Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän muukalaisen orjaksesi".
Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin, nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".
Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä, ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.
"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia, emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä. Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"