Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"
Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"
"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."
Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle. Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.
Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."
Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla. Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät hiukan taaksepäin.
"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"
"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.
"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan. Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin ennenkin.
Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla aikaisin!"