"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin ryömivät ihmisten luo majoihin.
KARILAS UHRIKIVELLÄ.
Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään.
Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen.
Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja
suun.
Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin. Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.
Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin. Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille. Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset, makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei, täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.
Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu kiviveitsien paloiteltavaksi."
Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.
Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina, lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan usvaan peittynyttä.
"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä, joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" — tässä huuli hiukan vääntyi viistoon — "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".
Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla, niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko, joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa tulenhohtavana.