Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon", sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."
URA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.
Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".
Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin. Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä, että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.
Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä. Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet olivat heidän ylpeytensä.
Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua, että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi Karilas.
Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia, hyrr, hyrr!"
Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän, "saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan pyörimään.
Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita
vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän.
"Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä.
"Terävä santa se vasta kiveä syö."
Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa. Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."