Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä. Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen, ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".
Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi, että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.
Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa, heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi tulinen ottelu.
Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja, otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois. Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki, jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen rantakaupunki Luna.
"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan herttuakunnaksi.
Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf, koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti kuninkaan jalan huulilleen.
Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa, ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren merkkinä kuulumista normannein sukuun.
VI.
ANSGARIUS.
Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi. Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi", koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta. Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia, pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen kannattivat satamasiltoja.