Siellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.
Eräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka eivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella lehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja laulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä kyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä viileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu hirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella, kuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.
Vilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita ulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin villakudoksilla oli suunnaton menekki.
Maihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset, mutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen, kahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista Pikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli Ansgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja suuteli häntä molemmille poskille.
"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi", puheli hän reippaan ja iloisen ystävällisesti. "Ne ottivat meiltä kaiken omaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme keisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä maksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan tahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?"
Mies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin tuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö Härger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta vanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli epäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat, sekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan kansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: "Kuningas Björn on metsällä."
Kaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan vanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen. "Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan", puheli hän, "ellen saisi teitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto siinä on hieman matala."
Ansgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti peseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he levolle.
Seuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella heitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa, Ansgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja hän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat hänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.
"Koska kuningas Björn on poissa", alkoi Härger teeskennellyn leppeästi, "olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat pidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne jälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä maittavia ruokia."