"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä", vastasi Ansgarius nöyrästi ja hiljaa. "Siksipä kudommekin nuottaa, voidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle emännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän paha olla."

Tultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: "Tässä on aimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten ovenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella."

Ansgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi hän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. "Tästä saimme ehtoollisviiniä kuoleville", sanoi hän. "Säilyttäkää sitä hyvin, äiti Frideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!"

Birkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä oli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he ilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina siitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet birkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: "Ansgarius, milloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?"

"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki", vastasi hän ja astui oven eteen auringonpaisteeseen. "Kiitollisena tunnen sydämessäni, että te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä olen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden metsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta minkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin viljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa telmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt monen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten kunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren päällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut merikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin muistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi."

Kumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt oli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa. Sodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta rauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä, ja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.

Härger kuiskasi hänelle: "Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on ihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja olen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran." Sitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: "On oikein ja laadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun jumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan sen ihmeellä."

Ansgarius vastasi: "Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani ihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta ja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä rakennetuksi ensimäisen kirkonkin."

"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut", vastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja huudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: "Mutta jos sinä haluat kirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et saa sitä jumallinnaasi pystyyn."

Ansgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui vuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen. Se kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla hänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut: "Ansgarius", sanoi ääni, "päällikkö puhui totta".