Kansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin, että se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.
Härger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan. Hän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät piirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään. Vihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä. "Tehkää kuten minä", neuvoi hän. "Ottakaa kirveenne ja seuratkaa minua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva kaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme."
Vaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi voineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt seuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven. Puhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.
Suuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin. Ansgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä Pohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän paluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja tuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti vastaan.
Mutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa lahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut rikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi toisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa. Olipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi kuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä pyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän kaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. "Tiputa sinä ne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut", pyysi hän tytärtään, "ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme".
Kuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja uhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan. Joka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää syödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen omaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius lähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin paraiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan Frideborgin huulille.
Ansgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa Birkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin piispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.
Myöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat Sigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat virolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät Sigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen Neitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin pitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta hyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja tornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.
Lähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi muistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä muuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin rakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle maahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.