Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein, kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän ripustanut kilpensä."
Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti: "Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."
Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin poistuessa laivoilleen.
"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä, eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.
Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa. Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet kuningattarekseen.
Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita. Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.
Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista, mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.
Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme. Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme. Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle. Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.
"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko ja muhkeimmat laivat mukanaan.
Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana, että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat saarelle tappelua katselemaan.