Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö, että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen alituisesti kuulostavan oveen päin.
Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä. "Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko veteen. Se oli Pitkä Käärme."
"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."
"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas! käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa kannelta kannelle. — Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. — Norja käsistäsi, kuningas! vastasi mies. — Minä olin silloin raivannut itselleni tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."
"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina, että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen, jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna. "Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi. Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan urhokkaimman uroon."
Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten, vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin. Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa. "Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt kuollut."
Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta. "Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"
Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä. Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä ylväs ja kallionkova kuin hänkin.