MURHA.
Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.
Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan, miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden mukana pöydässä.
Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään moisen tihutyön tekijäksi.
Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli talon tytär.
Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt, mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää, mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita. "Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun päin. "Ingefrid!" sanoi hän.
Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.
Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun paitaan sydämen kohdalle.
Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän käräjiä.
Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet, etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi. Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi. Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."