Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan. Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.
Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.
Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika, ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.
Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen ilme.
"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia, talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"
"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä tulleen takaisin oikeaan aikaan."
"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta supattelevatkaan!"
Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen läikän paitaan."
"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."
Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.