Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.
"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten onnistunut."
Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän kankeen.
Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."
Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot, voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta hengensakkoon."
"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla, "sitä sakkoa saatte te odottaa!"
Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista sudenkosto sille lainuhmaajalle!"
Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois täältä, susi!"
Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa ja lauloi samalla: