"Sutena, sutena saat sinä kulkea,
Sutena surmaasi syöstä, julkea!"
Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille, jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa lukea totuutta ihmissilmästä — teille julistan minä ikuisen sodan!" Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli takaisin taloon.
Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.
Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi. Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan, joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä. Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa, kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"
"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole uskaltaneet lähellekkään."
"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain talokas höyhenpatjoilleen.
ERÄMAAN KAIPUU.
Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden. Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta. Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri, lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä. Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.
Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski keihäänsä pois.
"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.
"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään
eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot
Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?
Eikö olisi siis syytä itkeäni!"