Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot! Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa vauhtia.
Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi. Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"
STIKLASTADIN TAPPELU.
Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.
Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."
Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi sissiä.
Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa. Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa, Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:
"Päivä on noussut, kukko jo kiekui. En herätä minä teitä viinikemuihin, en kauniin kultakutrin kuiskeisiin, vaan veriseen miekanmittelöön herätän minä teidät!"
Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.
Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit, mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi. Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."