Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä askeleella epäröimään."

Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin, eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"

Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"

Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin myrskyrakeita.

Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas, joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.

Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."

Tormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: "Ei minussa mitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani auki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen nuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin kallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta." Nainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja punaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui hengetönnä nurmelle, sanoi hän: "Hyvin on kuningas meitä syöttänyt, koska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani."

Kuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein erääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön kuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin hyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja että tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin vihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut, ei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin, että kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa käärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin pää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa eronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin sitten Norjan suojeluspyhimyksenä.

Mutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja lappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen. Kokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan alakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään lappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta. "Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa", kuiskasi hän murheellisesti hymyten. "Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja vapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan Olavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen. Kun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo kaatunut."

Ingefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen katseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei milloinkaan paimenen torvi raikunut. "Miehet, te, jotka asutte alhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette", mumisi hän, "talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy teidän parhaiten!"