X.
KREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.
Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.
Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa. Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa, tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut. Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän muistolleen.
Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi hyvinvointia taloon.
Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta. Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.
Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda, veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle! Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät, jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää menestyksestämme."
Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea, melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa, kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni painanut.
Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa. Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.
"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."