Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta henkivartijaa."
Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa, sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja akanoita.
Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla! Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."
Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen. Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen — ja pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.
Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma meidän!"
Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen. Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä, tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.
Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli tuonut Svitjodista.
Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.
Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita. Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?" kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa! hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo, vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."
Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."