Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella. Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy aina niinkuin minä tahdon."
Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja. Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken, kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.
Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä, ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa? Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat purjeesi."
Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä. Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan temppelivuorelta.
Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan, ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.
"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan. "Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe, että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet herroiltasi."
"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan, joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet isännät."
Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän. "Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti, vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"
"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.
Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.