Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.
Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa. "Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä, lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi minulle!"
Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".
Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia, jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.
XI.
VANHA SVERKER.
Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen. Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata. Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen, ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen. Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.
Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä Om-vuorta kohti.
Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi, missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat, miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän oli aina ollut heille hellä äiti.
Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä, mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.