Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin, olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"
"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.
Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa ajatuksineni."
Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa, astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin päin?"
"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."
"Katsoppas hetkinen minuakin!"
"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."
Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker, niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", — hän kumartui hänen korvaansa ja alensi ääntään — "että sinulla on vihollisia minun maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat silmät ummessa, kuningas Sverker!"
Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti. "Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin apua — turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"
Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.