Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se niin kumisi ja lauloi.
"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."
Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet, miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.
"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.
"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."
Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.
"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille rakkaampaa kuin henki."
Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen. Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä poikki.
"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.
Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana, kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian ja taivaallisen autuuden hetki."