Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa, ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena, ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa Uppsalan tuomiokirkossa.
Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni. "Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt, kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."
Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.
XV.
KUKA OLI VIERAAMME?
Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa. Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan sanomatta ovensuupenkille.
Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.
"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli, joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna, "mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet, muukalainen?"
"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat, silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."
Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen. Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja, jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa. "Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä olen kuningas Sigurdin sisar."