Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä, joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin, rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"
Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle: "Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan itsellesi yöpuuta."
Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle: "Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän rouva Birgittan kustannuksella."
Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki, mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna, rakkaat hovimiehet!"
Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."
"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin, että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa kuin puhua totta."
Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika. Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan, jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"
Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä. Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet, "päälliköksi olet sinä syntynyt!"
"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"
Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he, "niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"