"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan", vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi. "Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus Norjaan kuin minullakin."
Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"
Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet. Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä, mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.
"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena, nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi. Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu. Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."
Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä kynttilää.
"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat koristivat vielä ovien pieliä.
"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein keskeen."
Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä. "Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos. Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat hovimiehiä ne… Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet hengiltä… Pankaapa nyt tulta patojen alle!"
Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita. Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska pelkäsivät tulevansa ilmi.
Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia, että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta voitosta.