Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset, ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään, rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.
Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."
Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."
Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna kaikki joutuvat surman omiksi."
Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä tarpeeksi kauvan."
Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.
"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."
Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä, kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä, vielä kehkeymättömiä silmikkoja.
Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita, rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita. Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt, ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus. Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."
Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"