"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä. "Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen samanlainen nousee."
XVI.
BIRGER JAARLI.
Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.
Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.
Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä. Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla, auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."
"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."
Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa. Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka aaltoilevana valui mustalle puvulle — siinä kaikki, mitä hämärässä saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti katon savu-aukosta yöhön.
Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta. "Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa. "Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain sarkaa."
"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi. Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin, matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista rouvaamme Ingrid Ulvaa."