Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet, kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.
"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä. Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne? Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten tarvitsee?"
Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."
Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput. Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi. "Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."
Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen. Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin, ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta. Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen helmirivan tukkaansa.
"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."
Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli hampaissaan kuljetellut!
Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti, joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain teräsmiekkojen välissä.
"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.