"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid
Ulva töykeästi.
"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"
"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja sitten kuivuvat oksat."
"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen, mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän näki?"
"Sarkavaatteisen orjattaren."
"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas, vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut kultasormuksestasi."
Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon — kunhan se pian tapahtuisi! — täytyy tuon naisen pojasta tulla minun jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. — Sellaisten ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"
Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"
Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"
Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta,
Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"