"Entä jos seuraamme sinua?"
"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."
"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"
"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni riittämään!"
"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.
Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky. Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille. "Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit, ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet, kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.
Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista. Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.
"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää, miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny, käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin: heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli Jumala.
"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse. "Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."
"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään. "Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"