Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?" kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."
Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.
Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä: "Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi, koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli suunsa.
Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan katkaistavaksi.
Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa, mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa kuninkaankruunua."
XVII.
HOVAN TAPPELU.
Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan. Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.
Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.
Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan sydämestä.