Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin. Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin jumalana.
Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin. "Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"
Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa. Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello pimpatti vimmatusti.
Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu, mutta tyhjä sali.
Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen. "Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta meitä!"
Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.
Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa jälkeen.
Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä rivi piikkinuijia ja keihäitä.
Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin, raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen, pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene rauhassa! Jeesus Kristus elää."
Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]