Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä uhrimajan seinillä".
Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan: "Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja lisäksi kaksi".
Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina, laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa moinen orja."
KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.
Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia, hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä alhaalla järven rannalla.
Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.
"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana, sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".
Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.
Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.
"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi, mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."
Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."