Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar, päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.
Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä, joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus. Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.
Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras, oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä nuo oudot sanat.
Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja, jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin. Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet ristissä.
Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen vaiheistaan.
Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!
XX.
JOULU-YÖ FINNSTADISSA.
Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.
Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville: "Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies, mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! — Ulv, sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"