Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"
Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.
Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon, mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa. Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti". Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!" Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä. Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia vieraita. Kukahan nyt tulee?"
Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin asioita mietittäväksi.
Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja. Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren. Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.
Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:
"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"
He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia, sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven, tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.
Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista, mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle. Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.
Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä." Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa olkapäitään myöten.
"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät, jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan, sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen kello kaulassa.