Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."
Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän, mutta nyt vapisi hänen äänensä.
"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [Ihmissusi ruotsiksi "varulv">[, vastasi puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."
Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen, mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin pikarin."
Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.
Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun. Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa, vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa aamukirkkoon."
Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"
"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista, olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme kokonaan unohtaneet."
Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste. "Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.