Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui kattohirsiin asti.
Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia, karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen, jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle. Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen toisensa käsiä.
Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän: "Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja elävät ylistäkööt silloin Herraa!"
Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki, niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat maljoja pitkistä sarvista.
Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää pitkin.
Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä syödä näpertelemään.
Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä? Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi loimoksi."
Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa, ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin hennon minä kertoa sitä unta muille."
Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa, missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.
Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon. Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.