Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.
Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.
SUURI VALTAKUNTA.
Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.
Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.
Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.
Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.
Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."
Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.
Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen: "Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."