Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen. Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa, mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.
"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar, kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin, jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas, että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus. "Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa. Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri. Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."
Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu, täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa. Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta, mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.
Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo, pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan orjantappurakruunua!"
Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä. Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen, matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja luuttujen säestyksellä.
Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun, ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani, mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."
Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten. Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle: "Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta, saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."
"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui. "Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku, kuningas Maunu Liehakko!"
Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla. Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä, voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa. Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja porraskivillä.