Karoliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin silkkikangasvaatteisiin. — Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava ruotsalainen! — huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen. — Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten. Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi, ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat minun työtäni.
Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja
Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.
— Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.
Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti. Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään — mutta uni oli vielä elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi pitänyt nähdä se. — Minun kansani, — sanoi hän, — on liian pieni rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja. Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi, mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.
Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:
— Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule, kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.
— Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden, sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään tapahtuu ainoastaan alku.
— Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt…
— Niin mitä?
— Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat ovat heidät hyljänneet.