— Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. — Kuningas on saanut kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa. Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään — mutta sitten sekin on lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan. Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden päiviä.
Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät katseensa maahan.
— Ei saa murhata! — kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.
Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi. Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä, pitkiä kankaita.
Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon, jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään. Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme kertaa poskelle.
Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt ruveta tappelemaan.
Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.
* * * * *
Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa, ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille, jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten. Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa, alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia runoja.
Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.