Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa, ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä. Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen, tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. — Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! — Sitten saarnasi hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa taivaalla.
Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä, jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän, jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti paikalle.
— Ei saa tappaa, ei saa tappaa! — kuiskutti hän, ja ryöstävien naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.
— Tuo on se ilkeä ruotsalainen, — huusi hän, — joka lahjoi minua saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!
Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat, mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi, riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.
— Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, — hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi hänen seuraansa. — Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio. Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.
Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.
Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin puoleen.
— Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.
— Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.